Jouu onkin sitten ohi, ja kaikki joululahjat on niin perussettiä ettei jaksa edes ilmoitella... Mitä nyt dvd-soitin ja villasukat ja PlayStation Move sai vähän hymyilemään pakettia avatessa ^^

Kaikenkaikkiaan joulu onnistui ihan hyvin, isikin oli kotona tänä jouluna luojan kiitos, eikä mitään ylmääräisiä hämmennyksiä tapahtunut vaan ihan kotona istuskeltiin rauhassa ja leffoja katseltiin. Smurffit-elokuva oli kyllä positiivinen ylläri sinänsä, näyttelijät ihan mukiinmeneviä ja animaatio toimi ihan hyvin, vaikka Peyon alkuperäiset piirrokset kyllä tietysti ovat yksinkertaisesti parempia.

Asiasta aivan toiseen, itseasiassa ihan toiselle puolelle maailmaa... Miten on mahdollista että tuo "Jos sä tahdot niin" -biisi saa ihan kyyneleet virtaamaan mun poskilla. Kun joka kerta mun silmissä vilisee vaan oma lapsuustarina ja se, että "sillä ilman sinua.." -kohta kertoo niin hyvin siitä, että vaikka mä kuinka haluan, mun äiti ei vaan ole enää tässä, niin kiinni mun elämässä kuin joskus ennen. "olen virhe joita tapahtuu" -Voihan se niiden ero olla vähän munkin syytä... Varsinainen syyhän mä tuskin olin, mut että osasyyllinen silti, sillä pelkkä taakka mä olin muiden keskellä, kun en vielä tajunnu mistä oli kyse.. "ilman sinua, olen puolitiessä helvettiin.." -aivan.....

Tuntuu törkeältä, mutta mä tavallaan ansaitsin tän. Mä olen liian holtiton, typerä, naiivi, nainen... Lapsi... Pelkkä ihminen.. Ihan yksin.. Vai olenko?

Nyt kun mulla on joku, joka kuuntelee mun itkuja. Kun mulla on joku, joka ymmärtää kun mä suutun. Joku joka itkee mun kanssa. Joku joka pitää mua täydellisenä. Niin tuntuu kuin joku yrittäis riistää sitä multa pois. Joka puolelta tulee katseita, kuiskailuja, jälkipuheita, huuteluja, aivan turhia, mut silti voimakkaita ärsykkeittä, jotka saa mut tuntemaan niin, että mä tekisin jotain väärin. Ihan niikuin mun pitäis lopettaa tää kaikki, katkasta tää oravanpyörä, että niiden elämä olis helpompaa ilman mua. Että mulla ei ole mitään väliä. Ehkä mun pitäis olla enemmän hiljaa. Ehkä mun pitäis unohtaa kaikki mua ympäröivä, elää ja mennä sen kaiken mukana. Jättää tekemättä sekin vähä mitä mä normaalisti pitäisin itsestäänselvyytenä. Ehkä mun pitäis haistatella koko maailmalle, mennä ryyppäämään, polttaa, alottaa huumeidenkäyttö ja karata kotoa ihan vaan sen takia että joku huomais että mäkin olen täällä. Ehkä mua arvostettaisiin. Nyt mun niskaan sataa vaan paskaa koko ajan ja kaikki mistä mä haaveilen kaadetaan suohon sen takia ettei se muille käy. Mun ainoat suoritukset diskataan koska mä en "yritä tarpeeks"

Ja paskat! Jos mä en sais tehä mitä mä teen, mä en olis mitä mä oon, vai? Mä en ole mitään nytkään. Tämmönen vitun tapetti. Ei elämää, ei mitään. Mä en ole mitään. Vitut siitä kuinka moni mua "rakastaa", sil ei oo mitään väliä jos joka päivä on samanlainen ja mä en saa toteuttaa itseäni. Jos mä en saa rakastaa niitä ketä mä rakastan.  

Miettikää ite? Onko tossa yhtään järkeä? Koska musta tossa oli ihan vitusti järkeä.