Morjens!

Ja sen yhden kerran kun suostuu laulamaan dueton ilmaisutaidon esityksessä, on tietysti joka harjoituksissa toinen laulajista pois. Tänään piti harjoitella kitaran säestyksellä laulamista, mutta jos kitaralla soittaa samaa tahtia koko ajan, ja siitä pitäisi sitten ottaa selvää että milloin pitää aloittaa, niin ei kyllä tuo laulaminen ole ihan minun juttuni. Karaoke meneekin vielä kaverien kanssa kun laulaa, mutta yksin muiden edessä hoilaaminen on kyllä jo ihan kamalaa. Ja kun vielä lisätään yksi yli-inhimilisen iloinen ja reipas ilmaisutaidon opettaja seisomassa ja hymyilemässä päin naamaa esityksen aikana, ja muu luokka tuijottamassa silmät pyöreina ja hiirenhiljaa vieressä, niin kyllä siinä vetää jalat veteläksi rohkeammallakin...

Ja voi sitä vaivaantuneisuuden määrää minun epävireisen veisuuni jälkeen... Koko luokka tuijotti jokseenkin lattiaa tai pyöritteli silmiään katossa. Kukaan ei kehdannut sanoa miltä se oikeasti kuulosti. Muutama ihan hyvä tekohymy ja tekopirteä peukunnosto kyllä vilahti, mutta kyllä siinä taisi muuta luokkaa hävettää enemmän kuin minua. No, onneksi on aikaa vielä harjoitella. Ja jos ei, niin mikäs siinä. Sitten vedetään kovaa ja sävelorvattomasti. Huonot kommentit voi tyrmätä sillä että sanoo, ettei autotunetusta oltu keksitty vielä 40-luvulla, jonka aikaan kohtaus siis sijoittuu. Sitä paitsi, ne jotka hausivat laulaa, valitsivat musiikin vlinnaisaineeksi, ja ilmaisutaidon ryhmässä on hyvä-äänisiä ja rohkeita laulajia pyöreä nolla.

Kaikenkaikkiaan viikkoni on onnistunut erinomaisesti. Jos ei oteta lukuun sitä, että vähänläntä (olen pahoillani jos nyt loukkaan häntä) poikaystäväni ei osannut pitää näppejään erossa toisten tavaroista. Eli siis tapahtui seuraavaa:

Poikaystäväni (Jota kutsun tästä lähin vaikka Kaapoksi), oli tullut kylään, ja minun tunnetun romanttisen luonteeni ja hänen loputtoman miellyttämisentarpeensa innoittamana päätimme tanssahdella hieman.(Hitaita, en usko hänen osaavan paljoa muuta) Olin istahtanut tietokoneeni ääreen, ja olin juuri tutkimassa mitä ihastuttavimpia laulukappaleita. Kaapo istui sänkyni päällä (älkää ymmärtäkö väärin, huoneessani ei ole kuin yksi ainoa tuoli), ja nousi pian ylös, käveli televisiopöytäni viereen, ja alkoi selailla Aku Ankan taskukirjoja, jotka olivat järjestelmällisessä pinossa aivan ystävältäni lainaaman (jonka voisin ehkä joskus häpeästä toivuttuani palauttaa) diskopallon tapaisen (eli sisällä lamppu, värillisiä laseja joista valo heijatuu ympäriinsä, pyörii) vieressä. Ja eikös hän tietenkin pujottanut mokoman kapineen lattialle, ja vieläpä niin, että ne värilliset lasi(eli siis muovi)kappaleet lensivät minne sattuu. Kuului järkyttävä meteli, ja kun käänsin päätäni, oli Kaapo astunut (terävänä kaverina) tietysti aiheuttamansa tuhon tielle, etten vain olisi nähnyt mitään. Lyhyen ihmettelyn ja päivittelyn jälkeen alkoi siivous, jonka lopputuloksena yksi lasi(muovi)kappale oli tyystin kadonnut. Se ei ollut laitteen sisällä, eikä missään tapahtumapaikan läheisyydessä. Voitte arvata että ystväni ilahtui kuullessaan rakkaan laitteensa kohtaosta. Enkä voi sanoa että ystäväni kovasti muutenkaan perustaisi Kaaposta. Luultavasti säikyttelisi tämän hengiltä ellei Kaapo sattuisi olemaan minun silmäteräni.

Sellaista tällä kertaa. Toivottavasti jotain muuta seuraavalla kerralla!